Historiaa

Kemijoen vesistöalueen vanhin virallinen kalatalousaluejako                                                 
on vuoden 1642 käräjäpäätöksellä sovittu jako Alapitäjään ja Yläpitäjään.
Siinä Alapitäjän muodostivat Kemin Kirkonkylä, Liedakkala, Lautiosaari ja siitä vuonna 1618
omaksi kyläksi eronnut Hirmula.
Vallitunsaaren eteläkärjen ja meren välisellä osalla jokea ei saanut olla lohipatoja.
Syynä tähän oli myös se, että se oli laivareittiä, kun laivat purjehtivat Keminmaan vanhan kirkon
kohdalla olleeseen kauppapaikkaan, Haminasaareen.

Vielä 1600-luvulla laivoilla pääsi Haminasaaren alapuoliseen Potkusaareen.
Yläpitäjä oli Ilmola ja sen yläpuolinen osa Kemijokea, joka silloin oli harvaan asuttu,
osittain välillä autioitunutkin.
Jaon perusteena oli kalastuksen tuotto ja sen tuoma veronmaksukyky.
Kemin lohikäräjien historia kertoo kuitenkin lohenkalastuksen tuoton
jakamisen vaikeudesta jo vuosisatoja sitten.


Lohenkalastuksen on arveltu olleen aikanaan kokonaan kantatilojen yksinoikeus,
mutta jatkuvat lohiriidat, varsinkin 1500-luvulta lähtien aiheuttivat sen,
että niissä tarvittiin kolmatta osapuolta, Kruunun kulloistakin oikeuslaitosta.

Riidoilla tavallaan ajan mittaan välillisesti tunnustettiin kuninkaan edustaman
hallintojärjestelmän päätäntävalta vaelluskalaan:
tästä oli enää lyhyt matka Jus Regaleen eli valtionomistajuuteen.


Euroopan suurin lohipato, Korvan karsinapato Liedakkalassa,
rakennettiin viimeisen kerran kesällä 1932. Heinäkuun 24. päivänä
kovan kesätulvan mukaan Runkauksen alavastuusta karanneet 130 000 tukkia
rikkoivat sitä ja kun pyyntikausi oli muutenkin lopuillaan, sitä ei enää korjattu.
Seuraavana vuonna uittaja huusi Korvan kalastusoikeuden.
Yksi parhaista saaliskesistä oli ollut vuosi 1922,
jolloin Korvan saalis oli ollut likimain 60 000 kg lohta.

Korvan lohipato v. 1922 taustalla Niemi-Niemelä kuvaaja T.H.Järvi. Museoviraston kuva


Tervolan alueella olivat suurimmat lohipadot Ylipaakkolan Mölökarissa,
joka oli nk. anneksipato eli sen pyyntikuntoon saaminen kevättulvan jälkeen
oli vuoden 1873 väylätuomiolla alapuoliselle jokiosalle merkki
kulkuverkko- ja rantapatopyynnin lopettamisesta.
Runkauskylän Töllinkarissa oli karsinapato ja Koivukylässä,
Pietinsaaren länsiväylässä Könkään lanapato. Muurolassa oli karsinapato.
Pienempiä potkupatoja oli lisäksi lukuisa määrä.

Lohenkalastus oli regale-oikeudella valtion yksinoikeus.
Sen perustana arvellaan olevan Kustaa II Aadolfin vuonna 1616 allekirjoittama kirje,
jolla Kemijoen suurten väyläpatojen lohenkalastus kuului kruunulle.

Lopullisesti Kemijoen suurten väyläpatojen lohenkalastuksen valtiolle tuomitsi vuonna 1894
Keisarillisen Suomen Senaatin oikeusosasto.


Ala-Kemijoella oli myös yksityisiä lohenkalastusoikeuksia:
Kokonluodonputaan (Hervanputaan) lanapato.
Sen osakkaina olivat tasasuurin osuuksin Hervan maakirjatalo,
Kemin kirkkoherra ja Kemin kappalainen.
Myös Kemin (=Keminmaan) kirkkoherralla oli yksityisiä lohenkalastusoikeuksia:
Väyläpato kokonaan, Varpunenän apajasta1/8 ja Hirsipuurannan rantapato.
Ne kirkkoherra oli saanut omaksi ja verottomiksi ikiajoiksi,
koska hän oli vähäväkisen seurakunnan paimenena rahoittanut
omin varoin (vanhan) kirkon rakentamista.


Vuonna 1902 annettu vesioikeuslaki määräsi muodostettavaksi kalastuskunnat.
Se määräsi käytäväksi kylien rajat vesialueilla, toi uuden kalastuslain,

joka määräsi kalaveden omistajat muodostamaan kalastuskuntia,
jotka olivat alueellisesti sekä oikeutettuja että vastuussa kalastuksen järjestämisestä.

                    TAKAISIN ETUSIVULLE         Hoito-ja Käyttösuunnitelma