Hoito- ja-Käyttösuunnitelma

 

                         KÄYTTÖ- JA HOITOSUUNNITELMA
                                 vuosille 2012 - 2016
                                 Eero Yliniemi, Jukka Viitala ja Jyrki Autti

                                              JOHDANTO

Vanhimmat löydetyt merkit ihmisen toiminnasta Lapissa on ajoitettu n. 5500 eKr. elettyyn aikaan. Tuolloin meri aaltoili vielä aina Rovaniemen korkeudella. Vähitellen maanpinta kohosi ja vesi pakeni ja maankuori alkoi hiljalleen saada nykyisen muotonsa.
Suuret joet ja pikku purot ovat alueen luonnolle tunnusomaisia. Monin paikoin voimakas virta on kuluttanut uoman jyrkkätörmäiseksi ja kulutusta hyvin kestäneisiin kallioperän kynnyskohtiin on muodostunut koskia ja putouksia (Kotiseutuni Keminmaa). Nopeasti virtaava vesi kuljettaa hienoimmat pinta-ainekset pois ja ne kasaantuvat suvantopaikkoihin tai jokisuuhun. Virtapaikoissa onkin yleensä kova hiekka-, sora-, tai louhikkopohja. Suvantopaikat sen sijaan ovat mutapohjaisia ja usein järvimäisiä.

Lapin ilmasto suosii soiden syntymistä. Lunta on paljon ja sulavedet tulvivat kaikkialle, soillekin. Viileyden vuoksi haihtuminen on vähäistä ja osa sadevedestäkin jää siksi maahan. Kemin ja Rovaniemen välillä yli puolet pinta-alasta on soita. Useimmat joet ja purot ovat suovesien ruskeaksi värjäämiä (Lapin luontotietoa, Leppänen).

Kemijoki oli ennen joen valjastamista sähköntuotantoon yksi Euroopan tuottoisimpia lohijokia. Sen vesistöalue on 51 000 km2 ja keskivirtaama jokisuulla 556 m3/s. Kemijoen poikastuotantokyvystä ei ole käytettävissä tarkkoja lukuja, mutta verrattaessa sitä esim. Tornionjoen poikastuotantoon, on todettu, että Kemijoen tuotanto on ollut aina Tornionjokea suurempi. Viimeisempien tietojen mukaan Tornionjoen vuotuinen poikastuotantokapasiteetti on 1 miljoona vaellusikäistä smolttia. Lohet aloittivat nousunsa jokeen touko-kesäkuun vaihteessa ja nousivat kaikkien suurten haarojen, Ounasjoki, Kitinen, Luiro ja Kemihaara, yläosiin asti.
Meritaimen nousi samoihin haaroihin, mutta useimmiten vielä ylemmäksi jokien lähteille. Taimen aloitti nousunsa samaan aikaan kuin lohi, mutta jatkoi nousuaan vielä syys-lokakuussa. Siikaa Kemijokeen on noussut pitkin kesää. Osa siiasta oli syksyllä jokeen nousevaa ja osa ns. kesäsiikaa joka aloitti nousun heinäkuun alkupuoliskolla. Syyssiika ei juuri noussut noin20 kilometriäjokisuusta sijaitsevan Taivalkosken yläpuolelle. Kemijoen nahkiais­saaliit ovat olleet runsaat ja nahkiaisia on kalastettu etupäässä merroilla jokisuu-Taivalkoski -alueella (Jääskeläinen 1913). Joen ja kalan merkitys jokivarren asutuksen synnylle sekä asukkaille on ollut erittäin suuri aina nykypäivään asti.

Kemijoen koko vesistöalueella on suoritettu lauttausta eli tukkien uittoa lauttana 1800-luvun puolivälistä ja 1900-luvun alkupuolelta aina vuoteen 1991 asti laajamittaista puun irtouittoa. Töiden helpottamiseksi vesistöjä perattiin ”ränneiksi” ja niihin rakennettiin erilaisia uittoa helpottavia rakenteita.
Perkausten vaikutuksesta jokien arvokalatuotanto ja tuotantoalueet ovat pienentyneet.
Joen valjastaminen voimatalouden käyttöön aloitettiin vuonna 1949, jolloin rakennettiin Kemijokisuuhun Isohaa­ran pato ja vesivoima­laitos. Voimalaitoksen valmistuminen esti vael­luska­lojen nousun takaisin kutualueilleen.
Nykyisin Kemijoki ja sen suurimmat sivujoet Ounasjokea lukuun ottamatta ovat valjastettu täysin vesivoiman tuotantoon ja joen vaelluskalakantoja yllä­pidetään jokisuulle ja jokialueelle tehtävin kompensaatioistutuksin