Kalaa Käräjiä - Sähköä ja Historiaa

 

 Eero Yliniemi 

KEMIJOEN TAIVALKOSKI
KALAA, KÄRÄJIÄ JA OSAKKUUSSÄHKÖÄ

 Kemijoen kuningaskoski, Taivalkoski oli luonnontilaisena putouskorkeudeltaan reilut 7 metriä , mutta se oli erittäin lyhyellä matkalla. Se oli siksi todellinen lautturien taidon koetinkivi ja erikoinen kalastettavuudeltaan, sillä siinä virtaamat pakottivat ylävirtaan pyrkineen kalan rantautumaan aivan rannan tuntumaan ihmisen asettamien pyydysten ulottuville.

1900-luvun alkupuolella alkoi Suomessa herätä kiinnostus jokien koskivoimaan. Kemijoen Taivalkosken koskivoiman kaupat pantiin vireille vuoden 1917 kuluessa. Ostajana oli oululainen varakonsuli Einar Åström, jonka suunnitelmissa oli rakentaa kosken itärannalle rännivoimala. Esikuvana oli Kurikan Jyllinkosken vuonna 1913 käyttöönotettu vastaava voimala. Jyllinkoski oli likimain Taivalkosken kokoinen ja muotoinen: putouskorkeutta 11 m 320 metrin matkalla. Taivalkoskesta oli tarkoitus ottaa tehoa 250 hevosvoimaa ilman kalastukselle aiheutunutta haittaa, sillä koski olisi jäänyt muuten auki. Suunnitellun rännin eli paineputken lähtö oli Taivalkosken itärannalla sijaitsevan Kurinkallion siulassa, hieman Koskelan talosta vastavirtaan ja se olisi kulkenut itärannalla jakokunnan yhteiseksi kalapaikaksi Isojaossa lohkotulla koskikentällä. 

Ensimmäinen kauppakirja allekirjoitettiin 27.1.1918 Taivalkosken nuorisoseuralla ja läsnä olleen kertoman mukaan sali oli ollut niin täysi sikarin savua, että toista seinää ei ollut näkynyt. Åström oli lahjoittanut isännille sikareita ja nämä käyttivät tarjouksen hyväkseen. Kauppakirjat oli kuitenkin allekirjoitettu ilman vaimojen valtakirjoja ja tämä sai aikaan uuden kaupantekokierroksen. Asiakirjoja täydennettiin useampaankin otteeseen ja viimeinen kauppakirja allekirjoitettiin  Alapaakkolassa 17.2.1919.                  

 

                                            TAIVALKOSKI RNO 46 

Einar Åströmin kaupalla saatiin eräiltä Alapaakkolan jakokunnan osakastiloilta ostettua yhteensä 9,7694 manttaalia ja hintana oli 60000 mk/manttaali. Myymättä jäi 3,2716 manttaalin verran osakastilojen osuuksia: nämä myytiin vuosina 1939-53. Niistä ensimmäisessä kaupassa oli valtio ostajana ja kaupankohteena kunnan omistamien kolmen tilan koskiosuudet, sitten oli ostajana Koskirakennus Oy, jonka pääostajana oli rovaniemiläinen Väinö Jänkälä. Hän toimi myöhemmin myös yhtenä Pohjolan Voima Oy:n valtuuttamana ostajana. 

Åströmin kauppakirjat sisälsivät myyjille osakkuusähkön ehdolla "ilmaiseksi korkeintaan 250 tehoisaa hevosvoimaa valmiiksi transformeerattua sähkövirtaa tehtaan seinässä sen käyttäjien itsensä omalla kustannuksellaan johdettavaksi kulutuspaikalle". Nämä olivat myös varhaiset syntysanat tulevalle Kemijoen Taivalkosken Oikeudenomistajille. Sen perustana on manttaaliluku 9,7694, kun Alapaakkolan jakokunnan kokonaismanttaaliluku on 13,0410 ja sisältää Pikkutervolan Partasen tilan. Mukana oli myös kauppakirjoja, joihin ei sisältynyt kauppaehdoista johtuen osakkuussähköä. Se oli myös saatettu ottaa kertakorvauksena kaupanteon yhteydessä. 

Einar Åström kuitenkin luopui rännivoimalan rakentamissuunnitelmastaan ja myi ostamansa osuudet velvoitteineen Suomen valtiolle.
Alapaakkolan jakokunnan kantatilojen lukumäärä ja siten suurin tilanumero oli 44. Koskitilaa muodostettaessa haluttiin varata valtiolle mahdollista tarvetta varten numero 45 ja koskitilan numeroksi otettiin Taivalkoski Rno 46.  Kolmas ja samalla viimeinen lainhuuto valtion ja Åströmin kaupan kohteesta pidettiin 4.5.1927 ja sen yhteydessä myös maksettiin viimeinen erä kauppasummaa varakonsuli Åströmille. Taivalkoski Rno 46 vaihtoi omistajaa 8,6 miljoonan markan summasta. 

                      RIITA SIIKAPÄIVYYSKALASTUKSESTA
Åströmin kauppakirjan kohta 5 on mm.: "Kalastusta saavat siihen oikeutetut edelleen harjoittaa Taivalkoskessa, mikäli kalastuspaikkoja kosken patoamisen ja voima-ja tehdaslaitosten siihen rakentamisen jälkeen jälelle jää. Jakokunnan toimesta ja kustannuksella jatketaan jo vireillä oleva riitajuttu nk. Siikapäivyysyhtiön kanssa Korkeimman tuomioistuimen päätökseen saakka". 

Taivalkosken siikapäivyysyhtymä sisälsi osakkaita Runkauskylän Mattisesta Lautiosaaren kylään, meren rantaan yhteensä 224 savua. Sillä oli Taivalkoskessa siiankalastusoikeus Jaakonpäivästä syyskuun loppuun eli käytänössä tuottavampi osuus siianpyyntiä, syysnousuisen vaellussiian pyynti. Alapaakkolan osuus siianpyyntiä oli kevät- ja kesäsiian pyyntiä, joka oli saaliiltaan vähäisempää. 

Siikapäivyyskalastus oli jaettu 8 päivyyteen, johon kuului kuhunkin 28 tilaa ja niiden haltijat kalastivat päivävuoroittain. 

Siikapäivyys perustui ylimuistoiseen nautintaan ja sitä alapaakkolalaiset olivat useammankin kerran ennen Åströmin kauppaa yrittäneet kaataa. Koskikaupan aikoihin vireillä ollut valitus perustui siihen, että Isojaossa 1846 ja 1849 oli kosken molemmille rannoille erotettu jakokunnan yhteisiksi alueiksi 10½ tynnyrinalan (n. 5,5 ha) koskikenttää. Alapaakkolalaiset katsoivat, että tämä tarkoitti rakennuskaaren mukaan myös koko kalastuksesta päättämistä. 

Hovioikeuden tuomio 18.8.1927, jota Korkein oikeus ei 3.12.1928 muuttanut, kuitenkin totesi, että siikapäivyyskalastus ei ollut rakennuskaaren 17 luvun 4 § 2 mom mukaan jakokunnalle lunastuksen alainen. Tällä päätöksellä siten täyttyi myös yksi Åströmin kauppakirjan ehto. 

Siikapäivyyden laajuus huomioiden kokouksia pidettiin koko alueella, etupäässä kuitenkin Kemin mlk:ssa ja Kemissä. Tilanteet vaihtelivat vuosittain ja pohdittavaa riitti. 

Maaliskuun 22. päivänä vuonna 1930 Siikapäivyysyhtymän kokous pidettiin Kemin Pirtillä. Osakkaat päättivät vuokrata kalastuksen, ei kalastaa itse osakkaiden kesken kiertojärjestyksellä. Länsipuolen siian kalastuksesta teki korkeimman tarjouksen 13 000 mk Viktor Maunu ja itärannan kalastuksesta Antti Kokkila 7550 mk. Papistolle menevät päiväsiiat päätettiin periä Tervolan kirkkoherralle kosken länsirannan ja Kemin kappalaiselle itärannan kalastukselta. (PS 23.3.-30)

            KEMIJOEN TAIVALKOSKEN OIKEUDENOMISTAJAT
Hiljaiselo Taivalkosken ympärille palasi ja siikaa lipottiin yhdessä ja erikseen. Ehtoa osakkuussähköstä ei kuitenkaan oltu unohdettu ja osakkaita kutsuttiin koolle asian johdosta. 

Lapin sota vei Kemijoen 41 vuotta käytössä olleet sillat. Uusien siltojen sijaan jokisuu tukittiinkin voimalaitospadolla ja kalannousu estäminen siunattiin vielä hallinnollisin toimin. Se oli ollut tarkoituskin ja Kemijoen vaelluskalakanta kuoli sukupuuttoon ylimmän kalastusviranomaisen, maataloushallituksen suojeluksessa. Joki oli nyt kalakannan suhteen rasitteeton niin uitolle kuin vesistörakentamisellekin.

1960-luvulle tultaessa alkoi varmistua, että Taivalkosken rakentamista suunnitellaan. Osakkuussähköedun valvomista varten päätettiin perustaa oikeustoimikelpoinen yhtymä. Sitä valmisteli toimikunta, joka kokoontui ensimmäisen kerran 27.7.1961 ja siihen kuuluivat: Janne Annala puh.joht., Esko Rantamaula varapj., Ville P. Koskela, Reino Sandberg ja Reino Piippola. 

Ensimmäinen osakkaiden kokous pidettiin 12.9.1961 ja siinä oli läsnä 72 osakasta. Kokous myös totesi, että Isohaaran voimala on käyttänyt korvauksetta Taivalkosken putouskorkeutta ja käynnisti asiasta oikeusprosessin. 

KHO antoi asiasta tuomionsa 7.5.1962 ja totesi, että Pohjolan Voiman oli korvattava käyttämänsä Taivalkosken 1,24 metrin putouskorkeus Taivalkosken Oikeudenomistajille takautuvasti Isohaaran voimalan käyttöönotosta lähtien ja tuomion antopäivästä edelleen. 

Samoihin aikoihin oli Suomeen perustettu vesioikeuslaitos päättämään vesistörakentamisen vaatimista luvista sekä pohtimaan vesistörakentamisen kalastukselle aiheuttamia vahinkoja ja kompensaatioita. Kemijoen kalakorvauskiistojen lähtölaukaus olikin Pohjois-Suomen Vesioikeuden ensimmäinen tuomio 18.9.1964, joka herätti jokivarressa laajaa katkeruutta. Alkoi valituskierros ja sen seurauksena Vesiylioikeus palautti asian Vesioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. Päivänpolttavat kalakorvauskysymykset valituksineen heijastuivat myös Kemijoen Taivalkosken Oikeudenomistajien toimintaan riitauttamalla monta asiaa. Parhaana - tai pahimpana vuonna toimikunta kokoontuikin 11 kertaa. Sähköedun valvominen ja kalakorvausasioiden hoitaminen vaativat likimain samoja dokumentteja oikeudesta puolustaa etujaan. Ne myös työllistivät likimain samoja henkilöitä ja ajoittain prosessi myös turhautti. 

Taivalkosken rakentamisen jo ollessa menossa alkuvuodesta 1973 pidettiin jälleen Rovaniemellä neuvottelu oikeudenomistajien ja Kemijoki Oy: n välillä osakkuussähkön toimitusehdoista. Epäkorrektin kielenkäytön takia neuvottelut kuitenkin kariutuivat vastapuolen ulosmarssiin.  Yhteydenpito katkesi vuodeksi ja aloitetta oli haettava Helsingistä saakka, jonne toimitusjohtaja Axelssonin puheille oikeudenomistajat valtuuttivat Mikko Piippolan, Aarne Marskin ja Pekka Jauhon. Keskustelu tuottikin tulosta ja jatkoneuvottelut käytiin Rovaniemellä 10.7.1974. Kemijoki Oy:tä siinä edustivat Karl Lehtinen ja lakimies Olli Mäenalanen, Oikeudenomistajia Mikko Piippola ja Pekka Jauho. 

Neuvottelun pohjalta pidettiin osakkaiden ylimääräinen kokous 22.2.1975, kun Taivalkosken voimalatyöt olivat jo loppusuoralla. Kokouksessa keskusteltiin osakkuussähköstä ja päädyttiin siihen, että sähköetuutta ei oteta rahana vaan sähkönä. Sopimus oli lopullisena esillä seuraavassa ylimääräisessä osakkaiden kokouksessa 11.10.1975, joka hyväksyi sen. 

Asioista päästiin sopimukseen myös Kemijoki Oy:n kanssa ja neuvoteltu sopimus sisälsi 58 MW latvasähköä kuukaudessa ja sähkölaitokselle myytävän sähkön hinta sidottiin tukkuhintaindeksiin. Energia hinnoitellaan perusenergiana. Tämä sopimus allekirjoitettiin Rovaniemellä 11.11.1975. 

Taivalkosken voimala oli jo otettu sähköntuotantoon 15.8.1975. Oikeudenomistajat neuvottelivat Tervolan ja Kemin mlk:n sähkölaitosten kanssa osakkuussähkön kaupoista ja viimeksi mainitun kanssa tehtiin 2.1.1976 toimitussopimus. Uusittuna tämä sopimus ylsi vuoden 2001 loppuun. 

Vuonna 1976 sähkölaitos maksoi osakkuussähköstä 10,8 p/kwh ja myi kuluttajille n. 18 pennillä.

 Vuonna 1997 vastaavat luvut Keminmaassa olivat jo 18,7 p ja 40,6 p/kwh. 

Kalapaikoista ja kulkuoikeuksista sovittiin Kemijoki Oy:n kanssa heinäkuussa 1978 ja sen perusteella Oikeudenomistajilla on neljästä paikasta esteetön kulku rantaan. Yksi näistä on Taivalkosken alapuolinen veneenlaskupaikan palsta. 

                      SIIKAPÄIVYYSYHTYMÄ LOPETTI TOIMINTANSA 
Taivalkosken Siikapäivyysyhtymä kävi tarpeettomaksi jo silloin, kun Isohaaran voimala esti vaellussiian pääsyn Taivalkoskeen. Vesiylioikeus antoi tuomionsa Kemijoen kalakorvauskiistassa 9.6.1982 eikä Korkein Oikeus sitä muuttanut 3.2.1983. Tämä päätös vahvisti myös siikakorvaukset ja yhtymä oli siten valmis lakkautettavaksi. Aika kului ja yhteensattumat jatkuivat niin, että päätöskokous saatiin pidettyä vasta 2.2.1991 Länsikoskella: Taivalkosken Siikapäivyysyhtymä oli siirtynyt historian lehdille. 

                             25-KERTAISET KORVAUKSET
Kemijoki Oy tarjosi loppuvuodesta 2001 kertakaikkista, käytännössä 25-kertaista korvausta em. sähköosuudesta. Se oli tarjonnut samaa myös Petäjäskosken osakkuussähköstä, mutta siellä kauppoja ei syntynyt. Taivalkosken oikeudenomistajien ylimääräinen yleinen kokous kutsuttiin koolle 29. pvä marraskuuta 2001 käsittelemään Kemijoki Oy:n tarjousta, joka kyseisellä hetkellä perustui ajan hintaa paljon korkeampaan sähkön hintaan. Osakkaat hyväksyivät selvällä äänten enemmistöllä kaupan. 

Kemijoki Oy:n hallitus hyväksyi omasta puolestaan 13.12.2001 Espoossa pitämässään kokouksessa saman asian. 

Virallinen kauppasopimus allekirjoitettiin 11.2.2002 Kemin Seudun Osuuspankin Kemin konttorissa. Kemijoki Oy:tä siinä edustivat Kehitys- ja ympäristö/kiinteistöasiain hoitaja Veikko Pääskynkivi ja yhtiön hallituksen valtuuttamana dipl.ins. Raimo Kaikkonen. Kemijoen Taivalkosken Oikeudenomistajia edustivat toimikunnan jäsenet: Pekka Uusimaa pj, Sakari Alakärppä vpj, Erkki Alatalo, Jouko Rantamaula, Veli-Erkki Rantamaula ja sihteeri Pertti Stöckel. Allekirjoittamisen jälkeen Kemijoki Oy:n edustajat maksoivat kauppasumman sekillä. 

Taivalkoski Rnro 46:n nautinta oli muutettu rahaksi. Aikaisempia sopimukseen kuuluvia etuja ja sopimuksia ei kuitenkaan muutettu.

Kesä ja syksy 2002 olivat vähäsateisia eikä esim. Lokkaa ja Porttipahtaa saatu täytettyä lähellekään ylärajaansa. Veden vähyys vaivasi koko pohjolaa ja joen virtausenergialla tuotetun sähkön määrä alkoi kärsiä kuivuudesta - sähkön hinta alkoi nousta. 

Kemijoen Taivalkosken Oikeudenomistajien osakkaiden vuosikokous valtuutti toimikunnan neuvottelemaan nyt PVO-Vesivoima Oy:n kanssa sen käyttämästä Taivalkosken putouskorkeudesta samoilla ehdoilla kuin Kemijoki Oy:nkin kanssa. 

Kuivuus ei hellittänyt seuraavanakaan vuonna ja Kemijoen kesävirtaama oli likimain puolet normaalista. 

Loppuvuodesta 2003 PVO-Vesivoima Oy teki Oikeudenomistajille tarjouksen käyttämästään Taivalkosken 124 cm:n putousenergiasta ja tarjoutui siinä maksamaan vuoden 2003 tilityksen 25-kertaisena lopullisena kertakorvauksena. Kemijoen Taivalkosken Oikeudenomistajien osakkaiden vuosikokous käsitteli 26.3.2004 asiaa ja teki myönteisen päätöksen selvällä äänten enemmistöllä. Kauppakirja allekirjoitettiin Keminmaan kunnanvirastolla 31.5.2004. 

Kemijoen Taivalkosken Oikeudenomistajat perustettiin alkujaan varakonsuli Einar Åströmin ostaman Taivalkoski Rno 46 osakkuussähkön ympärille ja vähäisen sähkönkulutuksen aikana sillä olikin taloudellista merkitystä osakastilojen taloudelle, kun taloudessa paloi talvi-iltoina usein vain 15 watin lukulamppu. Käytännössä yhtymän toiminta myös loppui Rno 46:n kaupan myötä. Jo ennen sitä oli yhtymän osakasluettelo paisunut ajan tasalla pitämisen kannalta työläisiin mittoihin. PVO-Vesivoima Oy:n käyttämän koskivoiman osuus tuli myös kaupan seurauksena myyntiin: sen vuotuinen tuotto olisi mahdollistanut jaon suunnilleen 10 vuoden välein. Se taas on liian pitkä aika osakasluettelon elämänkaarelle. 

lähteet:   Jatuli XV sivut 124 -139  Matti Herva: "Siiankalastus Taivalkoskessa"
           Kemijoen Taivalkosken Oikeudenomistajien arkisto